Noniin.. tässä on ensimmäinen kirjoitus...ikinä...mihinkään... Olen siis 26v äiti jolle on tehtailtu bipo-diagnoosia jo n. 5v.

Elämäni alkoi sillä kun jo odotusaikana minut yritettiin tappaa, synnytyksessä murskata pääni ja elin rikkinäisen lapsuuden, olen kokenut paljon hylkäämisiä ja on käytetty hyväksi yms yms kaikkea mahdollista mitä ihminen voikaan kokea. Paljon enemmän siis ku monikaan tässä maailmassa ja paljon enemmän mitä kenenkään kuuluisi kestää. Nyt kuitenkin elämäni on "tasapainossa"...Tai miten sen nyt ottaa. On koti, aviomies, lapset jne, eli kai siltä osin tasapainossa, pääni vaan heiluu puolelta toiselle ja välillä pyörii ympäriympäriympäri..

Tätä diagnoosia alettiin miettiä kun sairastuin vakavaan masennukseen. Asuin tuolloin yksin lasteni kanssa ja menin niin huonoon kuntoon että jouduin lapset sijoittamaan hetkeksi kodin ulkopuolelle. Olin psykoottinen. Kuvittelin näkeväni ja kuulevani jonkun kodissani, se joku vainosi mua, seuras mua joka paikkaan. kuulin askeleita ja ääniä. Kodissani tapahtui ihmeellisiä asioita. Kerroin tästä psykiatrilleni, sanoin että pelkään olla kotona, en ole turvassa siellä ja hän vaan naurahti ja lähetti lääkkeiden kanssa kotiin. Mua ei siis kuunneltu. Sain alkudiagnoosiksi post-traumaattinen stressireaktio ja dissosiaatiot, paniikkihäiriö ja masennus. mahdollisesti aaltoileva mielialahäiriö joka tulisi räjähtämään käsiin vielä jonakin päivänä. Dissosiaatiot pitävät varmasti paikkansa kun kuvittelin katselevani itseäni kehoni ulkopuolelta. pelästyin kun en tunnistanut itseäni peilistä. Sain poissaolokohtauksia jne. Lääkitykseksi masennuslääkkeet masennukseen. No aikaa meni ja lopetin lääkkeet kun tunsin oloni niin hyväksi.


En siitä ajasta muista juuri muuta ku join paljon ja elämä tuntui taas mukavalta.

Seurustelin ja menin naimisiin hyväksikäyttäjän kanssa. Taisipa hänellä olla myös narsistisia piirteitäkin kun sai minut niin hyvin vakuutettua ja kaikkea. Lapsille se oli kaikkein raskainta. Naimisissa ollessani aloitin uuden suhteen netin kautta. Rakastuin täysin. Raskauduin ja synnytin lapsen tälle sekopäälle jonka kanssa olin naimisissa. Pian lapsen syntymän jälkeen erottiin. Oli kesä ja kaksi lapsistani pääsivät kesälomailemaan kummeilleen. Mulla napsahti vauhti päälle! OLIN VILLI JA VAPAA!! Vihdoinkin vapaa! Sain tehdä mitä halusin ja niin myös tein. Juhlin, bailasin ja joka päivä edes vähän alkoholia. Olin suostutellut tämän nettirakkauden muuttavan luokseni.

Muutama päivä ennen hänen muuttoaan tutustuin uuteen mieheen netissä ja petin kohta muuttavaa rakastani.

Mikään ei hidastanut mua, kuvittelin olevani jumalatar joka saa tehdä ihan mitä vaan, mennä mihin vaan silloin ku haluaa ja auta armias jos joku yritti mua kahlita.. Halusin vaan juoda ja bailata... En mielestäni tehnyt mitään väärin, kuvittelin että mulla oli oikeus tehdä ihan mitä vaan eikä kenelläkään ollut oikeutta vaatia mua tilille saati suuttua/loukkaantua. Jos joku ei katsonut mua sillä silmällä, paheksuin sitä ja muille tein muuten vaan selväksi olemassaoloni ja seksikkyyteni.

 

Kun tuli pudotus, se tuli korkealta. Yhtenä päivänä tajusin mitä olikaan tullut tehtyä.. En voinut ymmärtää itseäni ja puoliakaan en edes muista. Itkin..Paljon.... Satutin rakkaintani niin pahasti että hän meinasin riistää hengen itseltään.

Nykyään olemme parhaat ystävykset. <3

Petoksistani tulin taas raskaaksi ja tämän lapsen isän kanssa olemme nyt naimisissa olleet jo puoli vuotta, lapsi täyttää kohta 2. Enempää ei tule.

 

Tässä välissä olen ollut enemmän ja vähemmän masentunut. Viime talvena meillä oli raju tulipalo josta selvisin kahden nuorimman lapsen kanssa täpärästi. Voin sanoa että sen jälkeen puhuttiin post-traumaatisesta stressireaktiosta ja onko ihmekään, pelastuminen oli minuuteista kiinni. Kotimme paloi sillä välillä kun olimme nukkumassa.

Kesällä oloni helpottui, oireet tulipalosta hävisivät. Mieleni oli silti masentunut vaikka meillä oli häät.. Mikään ei saanut mua oikein piristymään..
 

Kesä kääntyi syksyksi.

Eräänä aamuna heräsin paniikkikohtaukseen. hyppäsin sängystä ylös ja olin ihan varma että kotimme palaa. Näin savua joka puolella. Onneksi mieheni oli kotona ja hän sai minut rauhoittumaan. Kärsin peloista ja paniikista viikon kaks, en uskaltanut nukkua ja sitten hurahti vauhti päälle. Mieheni vei minut lääkäriin josta sain akuuttiajan psykalle. Katsotaan nyt mitä ne siellä keksivät.

En koe tarvitsevani lääkkeitä, en pysty ymmärtämään sanaa sairaus. Minä olen aina ollut tällainen, välillä on IHAN TOSI hyvä olla, toisinaan elämä on helvettiä. Olen ajatellut sen olevan osa persoonallisuuttani ja nyt joku sanoo sitä sairaudeksi.

Nyt elämme tätä hetkeä. Olen tällä hetkellä ilman lääkkeitä ja olen saanut nauttia vauhdikkaammasta kaudesta 2,5kk. Valitettavasti on ilmeisesti tuulet taas kääntymässä kun mieli kyllä tuntuisi vielä jaksavan, mutta keho alkaa olla niin väsynyt... Pian se mielikin romahtaa...Ehkä alotan lääkkeet ennenku on liian myöhäistä.