Missä on mun paikkani? Mihin mä mahdun? Missä mun kuuluu olla?

Rakastan tanssimista. Rakastan laservaloja ja neonvärejä. Rakastan blacklightia sekä konemusiikkia. Ainoa vaan etten uskalla olla ihmisten seassa. Pelkään. Tuntuu että olen vain muiden tiellä, että olen omituinen, tanssini on niin silmään pistävää että kaikki alkavat nauraa, erotun joukosta ja muut paheksuvat...Ja tiedän etten kykene kauaa tanssimaan ilman kokovartalopuudutusta. Tällä puudutuksella on muitakin puolia.. Saan itsevarmuutta, en välitä muiden katseista ja uskallan antaa musiikin kulkea läpi kehoni ja antaa sen viedä. Joskin juoneena saan aina mielenkiintoisia ideoita ja tarvitsen jonkun katsomaan perääni etten toteuta niitä. Se on vähän niinku pikamania. Käyttäydyn maanisesti.

Ilman lääkkeitä jatkaisin tätä elämää mitä olen jatkanut tähänkin asti. (En ole alkoholisti, juon ehkä 3-4 kertaa vuodessa, jos niinkään usein.) Riskinä on psykoottinen masennus sekä vaikea mania. (jota alkoholi ja valvominen provosoi). Voisin silti jatkaa sitä mitä rakastan eniten, tanssimista ja rentoutumista.

Lääkkeiden kanssa joutuisin luopumaan tästä. Ainoasta kodin ulkopuolisesta asiasta josta saan suurta nautintoa.

Elämäni perustuu neljän seinän sisälle kotiin lasten ja miehen kanssa. Kohokohtia on kaupassakäynti. Sen uskallan tehdä joten kuten mutta en yksin. Mut se on kodin ulkopuolella. Saattaa mennä jopa viikkoja että poistun kotoa edes kauppaan koska yleensä mieheni hoitaa kaupassakäynnit. Tietysti se, että vien ja haen koululaiset joka arkipäivä ja olen n. 5-15min kerrallaan ulkona kaksi kertaa päivässä kahden nuoremman kanssa. Muuten olen aina kotona. Kuka tahansa alkaisi kyllästyä jossain vaiheessa elämäänsä samojen seinien sisällä, alkaisi kaivata jotakin muuta. Näen yhtä ystävää silloin tällöin, paras ystäväni asuu toisessa päässä suomea ja muut eivät ota yhteyttä tai eivät vastaa yhteydenottoihin silloin kun oireilen. Muuten olen AINA perheeni kanssa.. Tuntuu että elämästäni puuttuu jotain..

SISÄLTÖ.

 

 

Aivot eivät kestä kauaa lääkkeiden kanssa on-off-pelleilyä eikä niitä ole hyvä mennä yksin titrailemaan. Pahimmillaan vaan pahentaa sairautta tai/ja laukasee uusia sairausjaksoja jotka voivat olla entistä rankempia. Samoin lääkkeettömyys altistaa uusille ja rankemmille sairausjaksoille. Samoin saan äkkiä lastensuojelun niskaan sillä perusteella etten hoida sairauttani. Mulla ei ole vaihtoehtoja... Joudun luopumaan minulle äärimmäisen tärkeästä ja rakkaasta asiasta joka on tähän asti toiminut henkireikänä. jos menen bileisiin vaan istumaan ja katsomaan ku muut tanssivat ja pitävät hauskaa, on vaikutus sama kun istuisin kotona kuuntelemassa musiikkia.

Koska en ole löytänyt vielä tähän päivään mennessä sellaista asiaa mikä tuottais mulle yhtä suuren ilon ja piristäis mieltä, tuntuu ettei elämällä ole enää tarjottavaa. Kaikki se mitä oon joutunu kokemaan...Kaikki se on vienyt multa paljon...tää vitun "aivovamma" vie sitten tuhkatkin pesästä.

 

Joten missä on mun paikkani? Mihin mä kuulun? Kotiin sohvalle niinku tähänki asti...? + Viikottaiset terapiakäynnit jossa mua yritetään opettaa tykkäämään siitä!! aivopestään. Tai sit täytyy keksiä jotain muuta mikä toisi iloa mun elämään... Kuten?

Oon liian usein saanu kuulla ku mun pitäis mennä hiekkalaatikkomammoihin. Mitä järkeä siinä on? Istua hiekkalaatikon reunalla ja kirota muiden äitien kanssa kuinka meidän pikku piltti ei nukkunut viime yönä ja voi itku parku kamala shokki!! Tai jos yksi mammaliigasta puuttuu - haukutaan hänet sitten pystyyn kuinka huonosti käyttäytyvät lapset hänellä onkaan tai joku muu vastaava asia mitä ei uskalleta sanoa päin naamaa. Tiedän suorilta etten kuulu sinne. Ei kiinnosta.

 

Vaadinko elämältä liikaa jos haluan itselleni jotain joka olisi vain mun? Vaadinko elämältä liikaa jos haluan elää?

Tottakai rakastan perhettäni, mut en usko olevan kovin terveellistä olla 24h vuorokaudesta samojen ihmisten kanssa vuosi tolkulla näkemättä ja kokematta ikinä mitään.

Ennen 5v sitten sairastamaani psykoottista masennusta olin sosiaalinen. Mulla oli ystäviä ja muutamia kavereitakin. Näimme usein ja pidimme hauskaa. En pelännyt olla ihmisten seassa. Jonkunlaisen potkun tarvisin siihen että edes uskaltaisin ryhtyä taas sosiaaliseksi. Tosin ongelmia saattais tulla siitäkin miehen kanssa sillä hän on tottunut tähän... Netin kauttakaan en sitä voi tehdä ettei mieheni ala kyttäämään tekemisiäni ja pelkäämään että olen hankkinut itselleni jonkun nettirakkauden jne. Enkä muutenkaan niin välitä nettituttavuuksista.. En kovin helposti tule naisten kanssa toimeen kun en jaksa sitä lapsista, meikeistä/muodista ja miehistä jauhamista, en jaksa selkään puukottamisia enkä muuta turhaa mitä suurin osa naisista harrastaa. Ongelmat tulisivat siitä kun olen aina hakeutunut miesseuraan. Miehet ovat paljon rennompia, hyväksyvämpiä ja välttävät turhaa paskanjauhantaa.

Olen loukussa. Olen surullinen.