Eilisessä kirjoituksessa mainitsin ohimennen siitä kun aikajanat on ihan sekaisin ja kun muistan vain karkeasti mitä viimesen 3kk aikana on tapahtunut ja normaalit päivän tapahtumat on jääny täysin unohduksiin. Oon tänään aika paljon miettiny mun ajatuksia ja niiden sisältöä. Oon yrittäny selvitellä mitä ihmettä mun pään sisällä oikein tapahtuu. Ajatuksia muistan pitemmälle ajalle ku päivän tapahtumia. Mielessä kiertää aika paljon samoja ajatuksia, lähinnä lääkitys, bipo ja tää masennus mietityttänyt. En varmaan normaalisti olis huomannu sitä toissailtaista/öistä mielialan nousua joka ennakoi migreenistä ellen kovin tarkkailis itseäni nyt.

Oon nyt huomannu myös ajatustoiminnassa lievää katkoilua ja sekoilua.. Hyvänä esimerkkinä heitin miehelleni VITSILLÄ siitä migreenistä, että nyt siellä on joku aivokasvain joka kiusaa mun elämää. Mieheni totesi naureskellen takas että ei varmana ole. Asia jäi siihen ja unohtui. Pari/muutama tuntia myöhemmin asia tuli uudelleen mun mieleen ja meinasin sanoa miehelleni että pitäis sinne aivolääkäriin soittaa, että mitä ne meinaa asialle tehdä, täytyy sopia hoitotoimenpiteistä.              En aina sano kaikkea mitä ajattelen heti kun olen sen ajatellut vaan jätän asian muhimaan vielä mieleeni ennenku tuntuu että oon "valmis" asiasta puhumaan. No, onneks en tätä hienoa aivopierua sanonut ääneen.
Myöhemmin vasta jotenkin havahduin/heräsin ja ihmettelin että miksi ihmeessä oon ajatellut soittaa aivolääkärille, eihän mulla ole mitään todettu. Siis tajusin asian paljon myöhemmin vasta. Siitä aivokasvain vitsistä oli jotenkin tullut mulle totta ja olin jotenkin automaattisesti ajatellut ottaa yhteyden lääkäriin lisäselvittelyjä varten.
Samoin tapahtu ennenku mieheni vei mut lääkäriin. Puhuttiin paljon lääkäriin menosta, olin kovasti sitä vastaan kun tiesin että saisin lääkkeet. Mieheni oli menossa apteekkiin hakemaan muita lääkkeitä ja sanoin että mun lääkkeet pitää hakea kans. Ajattelin silloin ties mitä litiumeja ja masennuslääkkeitä yms mielessäni. Onneks en tarkentanu miehelleni mistä lääkkeistä oli kyse. Mieheni meni ymmälleen että mitkä lääkkeet, justhan mä sulle toin. (hormonilääkitys joka oli just mulle määrätty)

En ymmärrä mistä tälläsiä aivopieruja oikein tulee, mut ne on jossain määrin häiritseviä.
En oo oikeen enää voinu uskoa ja luottaa mun ajatuksiin kun toisinaan en ole ihan varma/jollain tasolla en tiedä että mikä on totta ja vaan ajattelen sitä ja mikä on pelkkä ajatus... Todella ahdistavaa ja jossain määrin myös pelottavaa.
Reagoin kodistamme kuuluviin ääniin, ihan ku ääni olis peräisin jostain vaarasta (pääasiassa alkava tulipalo). Se tulipalo oli kyllä todella traumaattinen kokemus ja se ritinä ja pauke jää varmaa ikuisiksi ajoiksi mun mieleen joten en näe mitenkään kummallisena sitä. Se vaan aiheuttaa aikamoista ahdistusta ja pelkoa, erityisesti kun emme ole vieläkään saaneet uutta asuntoa, vaan asumme tässä missä palo tapahtui. Jos silmät sumenee jostain syystä, saattaa se laukaista paniikkikohtauksen ku näky muistuttaa savusta. Erona vaan se, että palon aikana koko kotimme oli täynnä pikimustaa savua eikä täällä nähnyt yhtään mitään. Pelkään vaan että ne pelot laajenee taas sinne 5v takaiseen...

Satunnaisesti taas tulee sellaisia hetkiä kun en ymmärrä mitä vaikka mieheni mulle puhuu. Siis..Kuulen kyllä mitä hän sanoo, hän puhuu selkeästi, mutta en vaan kykene ymmärtämään mitä sanat tarkottaa (yleensä vain pari sanaa ehdin kuulla) ja sit on pimeetä. Havahdun jossain vaiheessa siihen ku joko puheenaihe on vaihtunut tai mieheni on ollut jo hetken hiljaa. Kiusallista kysyä uudelleen mitä hän on oikein puhunut. Yleensä vaan hymähtelen tai vastaan jotain ikäänku tietäisin mistä hän puhuu.

En oo mikää filosofi enkä hitsaaja eli ei siis mitää havaintoa mistä nää johtuu joten menkööt masennuksen ja väsymyksen piikkiin.
Tuntuu vaan että mun pää on menossa enemmän ja enemmän sekaisin koko ajan... on jotenkin ihan....solmussa.... Mielialasta en juuri tällä hetkellä osaa varsinaisesti mitään sanoa...Sen vain ettei mikään tunnu oikeen miltään.. Jotenki sellanen...täysin turtunu olo, niinku mielialaan olis tuikattu puudutuspiikki.... Pystyn tuntemaa tunteita (rakkaus, viha jne) kyllä ihan normaalisti, mut se oma olo....En tiedä, en pysty tunnistaa mun oloa.


Täytyy yrittää puhua mun lääkärille tai hoitajalle...Täytyy yrittää uskaltaa... Hävettää liikaa....