Mikään ei oikein tunnu miltään, vaikka siltikin koko elämä tuntuu pahalta.

Mieheni kysyi multa, että tekeekö hän mut onnelliseks... Eihän mun onnellisuus ole hänestä kiinni. Oon käsittäny niin, että jokaisen onni on itestä kii.
Mahtoikohan hän tarkoittaa olenko onnellinen hänen kanssaan.. En oikein osaa vastata tuohon. Jos mieliala on matalalla, on vaikea nauttia mistään - mukaanlukien läheiset ihmiset. En tiedä muista, mut mä en pysty juuri nauttimaa mistään jos ei oo perus hyvä olla.

Jotenkin hämmentää kun en aina ihan osaa kuvailla miltä tuntuu... Tuntuu että sanat on liian lieviä kuvaamaan.. Värit liian valjuja...Ei oo niin räväkkää kuvaa näyttämään. Toisaalta ei tunnu yhtään miltään. Ei yhtään miltään.


Kysyin, että millainen olen (hypo)maanisena verrattuna masennukseen ja tasaiseen mielialaan. Tiedän itse miltä musta tuntuu maanisena, mut en tiedä miten muut sen näkevät ja mut kokevat. (en muista kyl juurikaa sit jälkeenpäin) Ei vastaus nostattanu mielialaa yhtään. En ymmärrä miksi mieheni oli pakko kertoa (vääntää veistä haavassa) yksityiskohtia siitä kuinka häntä satutin kun tietää etten muutenkaan ole kunnossa ja syytän itseäni ihan kaikesta jo valmiiksi. Eikä se edes ollut se mitä kysyin. Halusin tietää lähinnä onko mun puhe ymmärrettävää, yleinen olemus looginen ja kuinka paljon menee yli normaalin, teenkö jotain sellaista mikä on totaalisen silmiinpistävää verrattuna normaaliin/masennukseen. "kyl, sä puhut ihan tosi nopeesti ja aiheet vaihtuu lauseissa usein keskenkaiken" olis ollu riittävä vastaus näin esimerkkinä. Sain silti anteeksipyynnön kun mieheni tajusi reaktiostani, että olis voinu kyl jättää nuo kertomatta. Mitään pahaa tuskin olen tarkoittanut, en ole sellainen ihminen. On vaikea puhua asioista järkevästi niin että muutkin sen ymmärtää jos ajatuspolut kulkee päässä miten sattuu ja liian nopeasti - on mahdoton puhua niin nopeasti että saisi kaikki ajatuksensa ulos siinä vauhdissa ja kun keskittyminenkin on täys nolla.

Itse en kertoisi enkä syyllistäisi mistään sellaista ihmistä jolla on valmiiksi huono olo, varsinkaan jos tiedetään että se pahentaa tilannetta entisestään. Ajattelematonta.

Pakko myöntää, et välil tuntuu et mun oloa yritetään huonontaa tarkoituksella, jolloin tulee se olo että oon ansainnu kaiken sen paskan. Mitäs olen olemassa. Tuntuu ku muilla olis oikeus lytätä mut... Minähän se vaan olen joka kärsii, mun kuuluu ottaa kaikki se vastaan. Myös muiden ongelmat, joista mua syytetään ja syyllistetään kun en niille mitään voi, en ole jumala joka asioita vois muuttaa.

En jaksa olla muiden ongelmien syynä enää, etenkään kun en koko ongelmaan liity millään tasolla.. Omat ongelmani kannan itse ja kyllä olen valmis kuulemaan mitä oon mogaillu..Mut ehkä en ole valmis kuulemaan niitä silloin ku olen särkynyt..valmiiksi rikki...:(


Haluan pois täältä...Johonkin hyvin kauas...