En oo juuri hyvää elämässäni nähnyt joten en osaa asennoitua elämään niin, että siinä jotain hyvääkin voisi olla. Olen tottunut tähän. Olen kyllästynyt siihen, että mulle tullaan sanomaan et asioilla on tapana järjestyä paremmaksi. Luvataan näyttää elämässä se parempi puoli, se hyvä... Vaan enpä ole nähnyt sitä tänäkään päivänä ellen ole ollut jonkun asteisessa maniassa. Sillonkaan en näe maailmaa juurikaan sen parempana, en vaan välitä siitä pahasta kun on liian kiire tehä kaikkee muuta kivaa ja mikä tuntuu hyvältä, ja kun tuntuu tarpeeks hyvältä, elämä on ihanaa. Ei vois vähempää kiinnostaa tekojeni seuraukset, kunhan on kivaa. Ne ainoat hetket elämässä ku tuntuu et elämä on elämisen arvoista, tuntuu mielekkäältä eikä tunnu että olisi joidenkin rajojen tai sairauden aitaamana.

Nyt olen yrittänyt hyväksyä, että pääni on sairas. Ok, uskon, että jonain päivänä ehkä vielä opin hyväksymään sen. Ymmärrän sen, että sairaus saattaa tuhota joitakin elämänalueita peruuttamattomalla tavalla ja jos se on estettävissä, se kannattaisi estää. Ymmärrän sen, että sairaus pahimmillaan hankaloittaa elämää. Mut seuraavaa en ymmärrä: oon tietämättäni sairastanu tätä vaikka kuinka kauan, pärjännyt ihan kohtalaisen hyvin, tehny saman kaltaisia virheitä, ihan samanlai ku muutkin ihmiset - olivat sairaita tai ei. Tiettävästi olen sairastanut vain kerran rajun manian, jolla oli suurempiakin vaikutuksia. Silti kukaan ei vieny mua sairaalaan, kukaan ei huolestunut mun tekemisistä niin paljon, että olisi käynyt edes mielessä viedä mua lääkäriin. Jokainen mun lähellä ollut huomas mielialan muutoksen, kummasteli mun käytöstä, juomista yms, yrittivät puheella saada mut lopettamaan - onnistumatta siinä jääräpäisyyteni takia. Joka tapauksessa, näin on tapahtunut vain kerran. Muuten on yleensä edes jollakin tavalla se järki pysynyt matkassa. Niin kauan kun ei satuta muita tai riko lakia, en näe siinä mitään pahaa. Ymmärrän myös, että masennus on itselle vaarallista aikaa. Silloinkin saattaa satuttaa muita esim. sen ajatuksen seurauksena ettei halua häiritä muita ja torjuu muut elämästään täysin vaikkapa katoamalla. Kuolema - oli se sitten itseaiheutettu tai ei - satuttaa aina, joten siihen en puutu sen tarkemmin.

Mania ja syvä masennus olis hyvä hoidattaa. Hypomanian kanssa oppii elämään ilman lääkkeitäkin kunhan vaan muistaa kyseenalaistaa itseään, tiedostaa ettei ajatuksiaan ole pakko toteuttaa, edes yrittää nukkua ja syödä. Pyrkii välttämään alkoholia ja muistaa, että tilanne todennäköisesti riistäytyy käsistä ellei pakota itseään tylsyyteen = mahdollisimman normaaliin elämään. Tämä vaatii todella kovan itsekurin. Masennuksen kanssa pystyy elää jos pakottaa itsensä tekemään jotain mikä on ainakin joskus ennen ollut mielekästä (esim.pelit, kirjoittaminen, ystävien näkeminen, positiivisuuteen pyrkiminen vaikka se tuntuiski lähes mahdottomalta). Masennus ei itsessään ole tappava sairaus, masentunut ihminen taas on mahdollisesti tappava. Omat valinnat vaikuttaa ihan kaikkeen. Masennuskin vaatii itsekuria ja pahan olon sietokykyä. Kärsivällisyyttä. Jokainen päivä on aina yksi päivä vähemmän. Itse keskityn vain tähän päivään. Eilinen on eilistä, huomisesta en tiedä. Tänään vointini on tällainen, yritän siis mennä eteenpäin niillä eväillä mitä on annettu ja mitä oon oppinu. Huominen on vasta huomenna, katsotaan huomista vasta huomenna.

 

Näillä eväillä oon ku ihmeen kaupalla selviytyny tähän päivään asti. Siks on vaikea käsittää miks mun JUST NYT pitäis alottaa lääkitys. Oon kyseenalaistamatta mieltäny elämän niin, että elämän kuuluukin olla ailahtelevaa, välillä todella helppoa ja kevyttä, toisinaan taas äärimmäisen raskasta ja vaikeaa. Olen itse oppinut pärjäämään tällaisessa elämässä. Oon selittäny yli menevät hetket itselleni sillä, että jokaisella meistä menee joskus vähä yli ja se on ihan ok.

Joku päätti mun puolesta, että kärsisin.. Vaan itse en ole koskaan sanonut, että se millainen olen, aiheuttais mulle kärsimystä. Tottakai elämä tuntuu kärsimykseltä masennusaikana, mut VAAN MASENNUSAIKANA. Oon oppinu vihaamaan itseäni entistä enemmän, koska en ole koskaan kokenut kuuluvani joukkoon ymmärtämättä syytä. Oon aina nähny itteni samanlaisena ku muutkin, en vaan oo ikinä ymmärtäny mikä mussa on niin erityistä etten ole tarpeeks hyvä kaveriporukkaan. Ilmeisesti se on se poikkeavanlainen reagointi ja käytös mitä tää helvetin bipo aiheuttaa...

 

Mutta kerronpa teille! MINÄ EN KÄRSI ITSENÄNI YHTÄÄN SEN ENEMPÄÄ KU KUKAAN MUUKAAN. Olen oppinut elää MINUNA, olen kyseenalaistamatta hyväksynyt ailahteluni ja tunteellisuuteni yms osaksi itseäni. Siks on niin vaikea käsittää miks olisin sairas ja miks tarvin lääkkeet....

Saisivat lääketehtaalla kehittää lääkkeen jota ei tarvitse syödä kokoajan. vain masennuksen aikana niin ettei kohota mielialaa liikaa,mut ei tarvis kärsiä, tasottaa manian, jotta vältytään pahimmilta, mut ei tarvis syödä koko ajan. Vain akuuttitilanteisiin.

 

Tällaisia oon miettinyt tänään...