Ilta venyi taas pitkäks... Nuorin lapsista näki pahoja unia ja koska taloyhtiössä on menossa patteriremppa, kämppäkin on kuin pakastin. Pikkuiselle tuli kylmä paksusta peitosta huolimatta. Yritin nukuttaa reilun tunnin, voi olla että kauemminkin kunnes päätin että natiainen saa luvan nukkua vieressä. Pikkuinen käpertyi ihan muhun kiinni ja nukahti samantien. <3

Aamulla heräsin siihen kun vanhin lapsista tuli herättelemään.Hän oli ihan skarppina ja valmis lähtemään kouluun.Äitin reipas <3. Ja iso Ihme, mä heräsin ajoissa!! Parin tunnin unilla. Ollu kyllä aika känninen olo tänää.

Kävin siellä psykalla taas. Lääkäri ei oo koko viikkona paikalla, mut soittaa lääkkeestä sitten maanantaina. Tein eilen niistä päiväkirjan sivuista sellaisen selvityksen mitä kävin läpi silloin 5v sitten. Vein sen mun hoitajalle. Juteltiin siinä dissosiaatioista ja diagnoosiani laajennetaan entisestään. tyypin 1 biposta ne nyt puhuu siellä ja dissosiaatiohäiriö tullaan merkitsemään sinne mitä ilmeisimmin myös.

Tuntuu, ettei ketään kiinnosta mitä mä haluan ja tarvitsen. En itse mihinkään avun piiriin halunnut vaan mieheni mut sinne raahas. Oma syy titityy, en kieltänyt...joskaan en myöskään pyytänyt enkä puoltanut ja hän vielä epäröi. Nyt mieheni potee huonoa omaatuntoa koska mut sinne raahas. Teki mieli sanoa sana tai kaks, mut päätin olla hiljaa. Ainoat asiat mihin itse olisin saattanu jossain vaiheessa apua hakea, on pelot. Niihin vähä aikaa terapiaa ja rauhottavat tarvittaessa.

Mun korvaan kuullostaa aika...no valheelliselta...Siis on kieroutunutta sanoa että kelpaan sellaisena ku oon mut silti hehkutetaan kuinka hyvä mieli on kun saan apua mitä en edes halunnut (vähääkään välittämättä halusinko) ja alan vetää nappeja jotka kaventaa mun elämää ja muuttaa mua.Sekö on hyväksymistä sellaisena ku oon..? Ilmeisesti taas yks mun vääristyneistä mielikuvista maailmasta... Väitetään et ajatellaan vaan mun parasta...Sillä ettei välitetä yhtää miltä tää kaikki musta tuntuu, luullaan etten huomais??!! Elämä on aina ollu mua vastaan, se ei oo ikinä kysyny mun mielipidettä mihinkää. Tuntuu epäreilulta että läheisimmät ihmiset tekee samaa. valintoja ja päätöksiä mun puolesta - ihan ku olisin yhtäkkiä itse kykenemätön siihen..Ja vielä iloitsevat siitä. Ehkä tarvin apua, ehkä en. Se on mun asiani. En silti ole avuton vaikka bipo olenkin.

Olen ikuisesti leimattu mielisairaaksi. Syön kiltisti lääkkeeni - syön ne MUIDEN TAKIA. Minä en halunnut muuttua, minä en halunnut elämääni kaventaa, tunteitani latistaa. Kiitos leimasta, lääkkeistä ja luottamuksesta. Kiva että edes joku nauttii mun elämän tuhoamisesta, niinku sitä ei ois tuhottu jo tarpeeks. Muiden mieliksi autan nyt siinä tuhoamisessa, kunhan en aiheuta (tähän asti ilmeisesti aiheuttamaani) vaivaa ja huolta. En saa elää elämääni omalla tavallani, vaan muiden säännöillä. En ole minä, olen joku muu... Vaarallista leikkiä jos en sanois... Onneks kaikki kiva loppuu aikanaan.

;)