Olen luonteeltani sellainen, etten juuri asioistani itke. Puhun vasta sitten kun tiedetään että asialle on tehtävissä jotain, mutten omin voimin selviä päämäärään. En itke jos valittaminen ei tuo muutosta mihinkään. Tiedän kyllä että mieheni on huolissaan musta ja masentuneisuudesta, mut mun mielestä mulla on kyllä oikeus itse päättää mitä kerron ja mitä en. Hän tuntuu olevan loukkaantunut, ikäänkuin hän asioille mitään voisi ja kaikki muuttuisi jos vaan kertoisin. Mua ärsyttää ja tuntuu ettei mulla oo yksityisyyttä lainkaan. Vaikka kuinka ollaan naimisissa, ei se tarkoita, että hänellä on pääsyoikeus mun ajatuksiin ja tunnetiloihin.

Se miten olen mieltänyt tämän bipomasennuksen verrattuna "tavalliseen" masennukseen, on niin että tavallisesti masentunut ihminen hyötyy vaikeiden elämäntilanteiden, tunteiden ja tapahtumien läpikäymisestä keskustelemalla ja mahdollisesti masennuslääkkeillä joita käytetään VÄLIAIKAISESTI. Bipoille sillä ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä kun se masennus ei ole seurausta jostain läpikäymättömästä asiasta ja lääkitystä tarvitaan pahimmillaan koko loppuelämä. Se vaan tulee, aina vaan uudelleen. Tavallisesti masentunut pystyy itse vaikuttamaan siihen masentuuko hän uudelleen mm. elämänasenteillaan tai uskalluksella päästää irti esim. jostain syvästi vaikuttaneesta tapahtumasta Jne. Meillä bipoilla suuret elämäntapahtumat, oli se sitten millainen tahansa, saattaa taas laukaista uuden sairausjakson - eikä se välttämättä todellakaan ole masennusta. Se alttius ei ikinä häviä. Tokihan tavallisesti masentunut voi masentua uudelleen, mut se ei tavallaan ole sama asia ku bipoilla.

Tästä syystä en näe järkeä valittaa mielialoistani tai mistään muustakaan, eihän mulla nytkään ole syytä olla masentunut ja silti olen. Ei mieheni voi masennustani poistaa ja siksi en häntä halua asialla vaivata. Hänellä on ihan riittävästi omiakin asioita. Alotan lääkkeet ja menen jonnekkin opettelemaan miten tälläsen kans eletään. Mieheni tarvitsee myös tukea siihen miten hän mun kanssa pärjää eri sairausjaksojen aikana.

Yhteiselo bipon kanssa on ilmeisesti aika vaikeaa.. Mua vituttaa koska en ikinä ole halunnut kenenkään elämää vaikeuttaa. On paljon asioita mitä täytyy oppia ja muistaa..

Mun pitäis kertoa mielialoistani, ahdistuksesta jne mun lääkärille/sairaanhoitajalle...Ja kun en ole harrastanut aiemmin puhumista...On vaikea puhua. En tiedä mitä sanoisin ja miten.....

vihaan vuoristoratoja...vihaan bipoani...