Mieliala tasainen ollut jo jonkun aikaa. Litot alotettiin sillo joskus ja myös lopetettu vähä aika sitte.  Aluks ne vaikutti ihan hyviltä. En huomanu juuri mitää erityistä, mitä nyt vähä kädet tärisi... Yhtäkkiä bejeweled 3-pelin pelaaminen ei enää onnistunu samal taval... ajattelin sen olevan vain väsymystä. Kokeilin pirteänä sitä uudelleen, eikä onnistunu siltikään ja normaalisti olen siinä aika hyvä!. En silti tajunnut sen johtuvan lääkkeestä, sillä en tajunnut enää muutenkaan mitään. Normaalimielialassa järkeni leikkaa, huomaan riskit ja vaaratilanteet ja ymmärrän läpätkin aika tehokkaasti, yleensä hieman nopeammin ku muut. Nyt niidenkin ymmärtämiseen saattoi mennä useampi tunti. Puhuminen vaikeutui, en löytänyt sanoja ja sanojen lausuminen oli hankalaa. Silti pitoisuudet veressä oli ihan hyvät.

Koska mieheni on ollut kotona, voi olettaa ja ymmärtää myös että taloudellisesti on tehnyt tiukkaa. Oon joutunu leipoo aika paljon että saadaan syötävää, on meitä ruokittavia suitakin aika monta. Myöskin lapsilla on aina alkuvuodesta ja kesällä kasvukaudet päällänsä, jolloin pitää kyllä vaatekaapitkin käydä läpi ja ottaa pieneksi jääneet vaatteet pois. Tämäkin tuli tehtyä. Tyttäreni syntymäpäiviä vieteltiin myös joten synttäreille leivottiin ja siivottiin aika ahkerasti. Nuorin lapsista tekee kulmahampaita ja valvoo öisin joten unetkin ovat katkonaisia. Lääkärini väitti minun olevan hypomaniassa, koska en kyennyt selittämään miksi olin näin toiminut. Minäpä iskin jarrut lukkoon, en moista kuuntele. Koska en kyennyt selittämään, eikä kieltävää mielipidettäni kuunneltu en myöskään ole yhteistyökykyinen. Miten voin luottaa lääkäriini jos hän ei edes kuuntele mitä potilas sanoo. Hänhän voisi mielivaltaisesti päättää mun sairastavan tänään tätä ja huomenna tota ja määrätä lääkkeitä vaan koska en pysty kertomaan omia tuntemuksiani. Huomasin nämä sivuoireet selkeämmin lääkkeen lopettamisen jälkeen. Jopa mieheni huomasi!! Nyt pystyn taas meikkaamaan, ymmärrän vitsit ja pystyn perustelemaan itseni. Pelaaminen onnistuu, samoin kirjoittaminen! Huomaan jos vilkkaat pienet pojat uteliaisuuksissaan aiheuttavat itselleen tai muille vaaratilanteita.

En siis suostu syömään litoa enää. Liikaa riskejä. Soittakoot lastensuojeluun, kyllä saan heidät ymmärtämään kummin on parempi.

Mun sairaanhoitaja kehtasi tänään psykoedukaatiossa vihjata, että ykköstyypin bipot syövät lääkkeensä MUIDEN TAKIA! ettei muut joutuisi kärsimään yhden ihmisen törttöilyistä. Ei oikein sekään innosta lääkkeitä popsimaan. En ole sellainen ihminen joka olisi valmis (mun menneisyydellä) pudottautumaan täysin muiden varaan kun en kykene puoliani enää pitämään enkä ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. En myöskään ole valmis itse kärsimään rajuista sivuoireista vaan että muut saisivat elää auvoista elämäänsä kanssani. Siinävaiheessa joko minä lähden tai minä LÄHDEN... Jos olen niin suuri ongelmanaiheuttaja, en jää katsomaan syyllisyyden tuskissa muiden tuskaa jonka olen aiheuttanut ja tulen jatkossa aiheuttamaan, enkä myöskään katso vierestä muiden onnea kun kärsin. Sitä jälkimmäistä on ollut ihan riittävästi tähän asti, en ole onnea saanut kunnolla koskaan kokea. Lääketuomio tuli siis loppuelämäksi.

 

Olen tähänkin asti osannut jossainmäärin kontrolloida manioitani ja nyt mulla on vielä mieskin apuna. Kun esioireita alkaa tulla, osaan ottaa lääkkeet jotta nukkuisin ja pystyn olla tekemättä mitään tokkuraisena. Eikö tähän käy ihan hyvin esim. ketipinor? Mielummin olen maanisena tokkurainen ja hallinnassa ku että jatkuvasti huonovointinen ja katkera, muiden armoilla ja menetän lapseni....

Olen pyytänyt myös ahdistukseen apua. Lääkkeitä en saa koska ei ole lääkkeettömiä keinoja. Vaan kun lääkkeettömiä keinoja täytyy ensin suunnitella että kuka toteuttaa ja missä. Ahdistus on sitä luokkaa että oon pahalla tuulella, tunnen oloni uhatuksi ja pahaksi jatkuvasti. Tuntuu että oikein levitän pahaa ympärilleni... Ei ole mukava tunne. Ajatuksista ei ole apua muutoin ku uskottelemalla itselleen, että tämä on vain tunne, tämä ei kestä ikuisesti, tämä menee ohi kun asiat selviää. Olo ei silti helpota. Mulle on opetettu joskus sellainen "happy place"...vaan ei sekään enää toimi vaikka kuinka yrittäisin "paikkaa" vaihtaa. Harmi sinänsä... Ehkä en apua sitten tarvitse lainkaan. Vaan kun ahdistusta kun on tarpeeksi kauan ollut, pukkaa stressi. Stressiin jos ei saa helpotusta se pahenee ja tietyssä mittasuhteessa (suuressa kylläkin) pukkaa paniikit ja sitä kautta kun en uskalla nukkua, niin puskee maniaa. Joten miksi ne ei voi hoitaa sitä ensimmäistä ongelmaa jolloin muutkin poistuisivat.

 

Että näin. Tässä lyhennettynä viimeisen 2,5vk ajalta elämääni... Tablettini oli tosiaan huollossa ja puhelimeni ei suostunu tänne kirjoittaa...