Ylihuominen lääkärikäynti jännittää.. Kuten ilmaisin jo aikaisemmin, olen aika huono itkemään ongelmistani puhumalla.Tiedän myös sen, että apua ei saa jos ei sitä pyydä. Tosin en mä kyllä apua olisi itse halunnut, vaan mieheni sitä mulle haki. Joku sanoo sitä ongelmien jakamiseksi, joka ehkä jotakuta auttaa. Mä näen sen vaan itkemisenä, valittamisena josta tulee tyhmä olo. Kaikilla on elämässään joskus vaikeaa eikä niiden silti välttämättä tarvitse käydä lääkärillä/psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa ongelmistaan, miksi mun ongelmat muka olis niin erityisiä että niistä pitäis puhua ja niihin puuttua? Näin anonyymina kirjoittaen on paljon helpompaa, tiedä vaikka joku hyötyisi kirjoituksistani.

En itseasiassa muutenkaan ymmärrä (HUOM!! EN VÄHEKSY KETÄÄN!!!) miten jotkut ihmiset kuvittelevat olevansa masentuneita jonkun pikkuasian/vastoinkäymisen takia.. (edelleen anteeksi jos kieliasuni on loukkaava, mut tämähän on minun blogini jossa ilmaisen ajatuksiani, mielipiteitäni jne ja joskus ne voivat olla hyvinki räikeitä ja tuon niitä hyvin selkeästi esiin) Maailma on täynnä ongelmia - nälänhätää, sotia yms ja sitten on se joku joka itkee kun se ystävä ei ollutkaan ystävä vaan puukotti selkään tai jotain muuta yhtä typerää. Tuntuuhan se pahalta mut mitäs olit niin sinisilmäinen että uskoit ja luotit liikaa. Lähestulkoon jokaisella meillä on joskus ollut elämässä se joku joka on puukottanut selkään. Joo, on kaikilla oikeus tuntea pahaa mieltä vaikka tuolla jossain olisikin joku joka kärsii vielä enemmän, mut pointtini olikin se, että voisi laittaa vähän järjestykseen sitä että onko se oma suru sittenkään ihan niin voimakas ettei siitä yksin yli pääsisi. Pahaa oloa on pakko oppia sietämään. Tarkoitus ei ole turruttaa kaikkea pahaa oloa kokonaan elämästä pois.

Ehkä kaikki tämä avunvastaisuus - ongelmien kieltäminen/väheksyminen johtuukin huomaamattani nostamistani suojamuureista? Huomasin nimittäin tänään jossain vaiheessa työntäväni taas kaikki pois lähettyviltäni. En suostu puhumaan kuin mukavia ja perusasioita. Perusasiat ovat mulle siis tavallisia arjen asioita, pyykinpesut, ruoanlaitto jne.

Mieheni ei edes tiedä tästä blogista, enkä halua hänen tietävänkään. Hän taitaa olla se liian läheinen kenelle en ihan kaikesta pysty puhumaan. Olen hänelle ositain mysteeri. Kerron vain sen, minkä koen olevan hänelle tarpeellista tietoa pärjätä kanssani. Hän ei kykene minua aina ymmärtämään ja mielestäni se on parempi niin. En halua jatkuvaa kyselyä voinnistani, näkeehän sen nyt jo päällepäinkin. En siedä uteluja siitä mitä ajattelen. Tulee vaan uhattu olo. Ne ovat minun ajatuksiani joihin en halua kenenkään puuttuvan(hän ei osaa antaa asioiden olla vaikka niin pyytäisinkin). Siinäkin mielessä aika ristiriitainen olen. En kerro miehelleni ajatuksistani mutta julkaisen kirjoituksen jonka näkee KAIKKI!!

Paras ystäväni sen sijaan tietää tästä, mutta hänpä lukee silmistäni ajatukseni ja tunteeni, hän ymmärtää kysymättäkin ja sanomattakin, mutta antaa mulle tilaa silti ajatella ja olla sellainen kuin olen. Siitä syystä hän ei osaa ajatella minua mitenkään sairaana. Hän ymmärtää mua täysin. Hän hyväksyy mut täysin. Mutta asiaa tarkemmin selvitettyämme, hän myönsi minun olevan paljonkin erilaisempi kuin muut. Erotun joukosta spontaaniudellani ja yllättävillä tempauksilla. Joskus olen niin iloinen että saatan julkisilla paikoilla huomaamattani riehaantua, toisaalta olen niin pohjattoman surullinen ettei mua ole helppo piristää. Vaan tähän mennessä hän on onnistunut aina saamaan hymyn kasvoilleni.

Vaikka paras ystäväni tunteekin minut paremmin kuin muurahainen kekonsa, yritän silti peittää häneltäkin tuntemukseni. Joskus jopa onnistun siinä..hetkellisesti... Tunnen oloni uhatuksi jos joku tietää minusta kaiken. Jotkut sanovat että tuntuu hyvältä kun on joku joka tuntee läpikotaisin mut mua se pelottaa. MIKSI??? Miksi en halua olla täysin oma itseni muiden seurassa? Miksi en uskalla ilmaista itseäni vaan aina peitän jotain vaikka tiedän että voisin silti ihan turvallisesti olla minä? Ehkä mut on sorrettu niin monesti, saanut turpaani liian monta kertaa.. Samapa tuo. On mukavampaa olla kaikille hieman mysteerinen.