Noniin. Nyt on juhlat juhlittu ja ens viikolla alkaa taas arki. Se ahdistaa kovasti....

Hypomanian aikana sain unirytmini taas niin solmuun etten tiedä millä sitä lähtisin siirtämään oikeaan aikaan takas. Mulle on aiemmin JOTENKIN toiminut sellainen että en stressaa koska menen nukkumaan, mut herään aina aamulla samaan aikaan. Loppujen lopuksi nukahdan ajoissa ja herään ajoissa ja homma toimii. Oon onnistunu nyt puoleen väliin. Menen nukkumaan sit kun väsyttää, mut mua ei saa pommillakaan hereille!! :O Herätyskello huutaa korvan vieressä, mä en herää. Mieheni ja lapsetkin huutavat vieressäni, hyppivät ja pomppivat päälläni enkä herää mihinkään - olen kuin olisin vajonnut koomaan. Joku vois olla ilonen jos ois samanlaiset unenlahjat ku mulla, mut mä vihaan sitä. Tätä ongelmaa on mulla ollu aina, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ihan sama onko mulla univelkoja vai ei.

Lasten kanssa elellessä en näe tälläst nukkumista kovinkaan hyvänä asiana (siinä mm. yks syy miks en heränny meillä riehuneeseen tulipaloon "ajoissa" vaan tilanne oli ehtinyt edetä äärimmäisen vaaralliseks). Entäs jos jotain muuta sattuu? Entäs kouluun viemiset?? Pitäis olla ajoissa hereillä... AHDISTAA!!

Mieliala on harmaa.. Mulla on maailman ihanimmat lapset, on koti ja ruokaa, ystävät ja mieskin löytyy.. Silti tuntuu ettei elämäl oo mitää tarjottavaa..Tukehdun... Jotenki tuntuu, et niiden ois parempi ilman mua.. Ei tarvis miettiä et mikä jakso on nyt meneillään, tarviiko olla varpaillaan tai työntää elämässä eteenpäin.. Lapsilla olis tasasempaa, ei välillä ylivireistä, riehakasta ja rauhatonta ja välillä alavireistä, surullista ja väsynyttä äitiä..... Tunnen olevani vaan raskas taakka - etenkin miehelleni.. Hän ahdistuu minun ollessa (hypo)maaninen.. Kun en pysy hetkeäkään aloillani, en hiljaa ja keksin vaikka ja mitä ideoita. Tuntuu kuin hän vahtisi mua ku pientä lasta eikä saa sitä tarvitsemaansa rauhaa.. Sit taas masentuneena.. Hän pelkää koko ajan että teen jotain tyhmää itselleni. Hyvä ettei lääkekaappia käy joka aamu ja ilta läpi, laske jokaista nappia mitä siellä on jne... Inhoan olla tarkkailun alla ja olen sanonutkin etten tarvii jatkuvaa kyyläämistä. On mieheni oma valinta onko hän tässä vai ei, tiedän sen...Mut silti tuntuu ettei hän ehkä ymmärrä mikä olis hänelle parhaaksi..Se hänelle paras ei ehkä ole mun kanssa tässä jo ihan sillä perusteella että aiheutan hänelle jatkuvaa ahdistusta vaihtelevilla mielialoillani ja hän yrittää epätoivoisesti pysyä perässä. Pelkään että mieheni tulee palamaan loppuun...

Tunnen olevani kävelevä katastrofi...pelkkä maanvaiva... Olen hukassa..eksynyt..