Suurin osa ystävistäni huomaa mielialan muutokset minussa mutta paras ystäväni ei... Enkä tiedä ketä uskoa ja miten suhtautua. Parhaalla ystävälläni ja minulla on suomi välissä joten eipä hän elele kanssani ja näe pahimpia aikoja kun en silloin kykene yhteydenpitoihin. Hänen mielestään on minulle tyypillistä kirjoittaa viestiä joka alkaa aiheella A ja päättyy aiheeseen H..kaikki tämä samassa lauseessa... Hänen mielestään olen joskus hyperaktiivinen mutta se ei ole normista poikkeavaa minulle hänen mielestään..

Olen luonteeltani ystävällinen, ujo, vetäytyvä ja tarkkailija. Olen huumorintajuinen ja minut myös tunnetaan lojaalina. Mulla on uskomaton itsehillintä ja jääräpäisyyttäni ei ole voittanut kukaan koskaan. Pidän itseäni hyvänä, hellänä, huolehtivaisena ja empaattisena ihmisenä joka aina on valmis auttamaan muita oli ongelma mikä tahansa. Olen nähnyt paljon elämää kuten aiemmassa kirjoituksessani hieman avasin. Tiedän miltä tuntuu kun on hylätty, uhattu, rikottu ja melkein tapettu. Tiedän mitä on henkinen ja fyysinen tuska. Osaan samaistua. Joskus tuntuu, että jotkut ihmiset ympärilläni pitävät mua pelastajana. Olen auttanut paria ihmistä pääsemään eroon alkoholista ja onnistunut siinä. Olen auttanu psyykkisissä ongelmissa ja saanut muut näkemään valoa elämässään. Olen ollut ajoissa paikalla ja estänyt pari itsemurhayritystä. Ehkä se on elämäni takoitus.

Kuka on juuri koskaan auttanut minua?

Paras ystäväni on yrittäny, senkin minun ehdoillani. Minut on kasvatettu pysymään vahvana. Olen väkisin pakertanut, rämpinyt tähän ikään asti ilman, että joku olisi joskus aidosti minusta huolehtinyt. Joskus tulee hetkiä kun annan muiden ottaa ohjat käsiin, mutta ei se kauaa kestä kun otan ne jo takaisin ja ärryn jos joku yrittää vielä päästä reviirilleni. Minun pääni, minun ongelmani.

Mikä saa mut ajattelemaan että muilla ei ole oikeutta auttaa mua mutta mulla on etuoikeus auttaa muita?
 

En haluaisi olla yksin. Olenko tosiaan niin haavoittuvainen etten pysty antaa muille sitä jalansijaa edes yrittää joskus hoivata minua!! Tuntuu vaan niin typerältä, olen pärjännyt tähänkin asti ilman apua, mihin helvettiin tarvisin sitä nytkään??

Sitten vielä tämä bipo... Sen kanssa ei kuulemma välttämättä pärjää yksin.. Olenhan pärjännyt tähänkin asti... Olen kyllä sotkenut paljon asioitani, mut hei, tää on mun elämä - mun valinnat, joista kannan seuraukset ihan itse. En halua että muut joutuvat kärsimään vuokseni, siivoamaan jälkiäni tai selittelemään kenellekään. Teen sen itse.

 

Kuka muutenkin määritteli sen että mikä on normaalia ja mikä ei!? Joku elämäänsä kyllästynyt totaalisesti masentunut munkki jolla viiras niin pahasti että halusi kontrolloida ihmisiä ja poistaa ilon ja onnellisuuden!! Vaan koska oli itse kykenemätön sitä tuntemaan. En suostu hyväksymään ja uskomaan että se, millainen olen aina ollut, onkin SAIRAUTTA!


MINÄ EN SUOSTU OLEMAAN SAIRAS!! Minä olen yksilö jolla on hyvät ja pahat ajat, kuten kaikilla muillakin. Osaan vaan iloita railakkaammin ja surra syvemmin. Miksi tää elämän antama tunnekyky pitäisi lääkitä pois? Olen vihainen, katkera ja tunnen itseni äärimmäisen epäonnistuneeksi. Minä tarvitsen lääkkeet mahtuakseni johonkin muottiin..

 

Oireitteni perusteella tiedostan tasan ja samaistun täysin muihin bipoa sairastaviin, en vaan näe että juuri minä olisin sairas vaikka on muitakin jotka ovat täsmälleen samoilla oireilla "leimattu" sairaiksi. (anteeksi jos jotakuta loukkaa, se ei ole tarkoitus vaan kirjoitan rehellisesti sen mitä mielessäni ajattelen!!)Olen niin päästäni sekaisin... puhun sairaudestani totena mutta en miellä sitä todeksi. Yhtenä hetkenä uskon täysin diagnoosiin, toisena hetkenä (suurin osa ajasta) mietin ettei se todellakaan ole totta, enhän minä voi olla sairas! Ja mitä matalampi mielialani on, sitä vakaammin uskon sairauteen tai ole vihainen siitä että sillä minut leimattiin.

Alkaa tosiaan se vauhti ja hyvä olo hiipumaan.. Ikävät ajatukset tahtovat vallata mieleni.. Haluaisin vain juoda pääni tyhjäksi, hukuttaa jokaisen ajatukseni vaikka olen tietoinen että ne ovat hyvinkin uimataitoisia eivätkä osaa hukkua. Olen niin rikkinäinen etten pysty edes itkemään muiden nähden (oikein koskaan pystynytkään) ja koska nyt olen mieheni "valvonnassa", patoan tunteeni ja suruni. Se suuri musta möykky kasvaa sisälleni. Se turrutetaan lääkkeillä jossain vaiheessa, annetaan pölyttyä ja hukkua muiden möykkyjen ja sekasortoisten ajatusten sekaan.. En jaksa välittää niistä..Kunhan muilla on hyvä olla - Se on mulle tärkeintä. Vaikkakin on suuressa ristiriidassa sen asian kanssa etten haluaisi aloittaa lääkitystä että mielialani pysyisi tasaisena jolloin olisi varminta etten muita vahingossakaan satuttaisi...

Haluan vaan kadota. Silti haluan pitää rakkaimmat lähelläni... Haluan olla täysin yksin, silti haluan nähdä lasteni kasvavan.