Pelkään että sekoan lopullisesti.. :(
 

Oon yrittäny välttää ajattelemista, siis koko ajan yrittänyt keksiä jotain sellaista tekemistä ettei tarvisi keskittyä ajatuksiin.  Olen tosissani ajatellut että ystäväni ovat alkaneet inhoamaan mua oireilujeni takia. Pahaasta ystävästäni ei ole juuri kuulunut viimeaikoina. Tuntuu etten voisi häneltä selitystäkään vaatia hiljaisuudelle, olenhan päästäni sekaisin, joten se yksin riittää perusteluksi miks hän ei kanssani haluaisi tekemisissä olla. No eilen kerroin hänelle tuntemuksistani ja hän kertoi olleensa töissä, ystävensä kanssa ja katsoneensa sarjoja ja asia selvisi. Silti jotenkin joku osa minussa uskottelee mulle edelleen, ettei hän puhuisi totta, vaan ei voi myöntää että todellisuudessa inhoaa mua ja haluaa tuottaa mulle hylätyn ja sitä kautta petetyn olon. Lisäksi mieleni väittää että toinen ystäväni (joka on täällä silloin tällöin käynyt), tarkkailee mua ja raportoi jollekin kolmannelle osapuolelle.. Joskus tulee sellainen olo, että mieheni (erityisesti jos hän tutkii puhelintaan) viestittelee ystävieni kanssa - puhuu heidän kanssaan minusta, ettei mun kanssa voi olla, olen niin sekaisin että mut pitäis vaan hoitoon toimittaa ja erota lopullisesti. Pääni sisällä taistelen kaikkia ajatuksia vastaan, en halua uskoa niihin. Ei mun tuntemat ihmiset ole sellaisia... Mutten voi kumota ajatuksiani, kun ei ole mitään konkreettista todistetta joka puhuisi kaikkea tätä vastaan. En uskalla heille tästä puhua kun pelkään, että he suuttuvat.

Mieleni toimii niin, että näen ja koen että kaikki on mahdollista kunnes saan veden pitävät todisteet jotka puhuvat asiaa vastaan, jolloin mahdollisuus poistuu. Mieleeni muodostuu erilaisia teorioita joiden järjellisyyden perusteella miellän jonkun asian joko mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Yleensä annan yleisesti asioiden olla enkä mieti ihan kaiken mahdollisuutta/mahdottomuutta ellei asia tule puheeksi.
En yleensä mieti mitä ystäväni musta ajattelee tai puhuvatko he selkäni takana pahaa musta, mut nyt se tunne on niin vahva. En voi sanoa onko se totta vai ei, mut koen että se ainakin voi olla mahdollista. En silti halua uskoa siihen.

Joskus kun olen yksin kotona, tuntuu että joku seurailisi mua ja mun tekemisiä ikkunasta. Jos laitan verhot kiinni, pelkään että mua aletaan pitää hulluna, eihän kukaan pidä keskellä päivää verhoja ikkunalla ellei katso elokuvaa tai aurinko lämmittää asunnon kuumaksi tms. Samoin en uskalla kuunnella musiikkia (paitsi tosi hiljaisella) kun pelkään häiritseväni naapureita, ja mulla ei ole oikeutta musiikia kuunnella. En tiedä mistä tälläinenkin juttu tulee...  Lapset saavat katsoa piirrettyjä ja tv saisi huutaa niin kovalla ku lapset itse haluaisivat, eikä se haittaisi ketään, mut mulla ei ole lupaa siihen. Täytyy olla ihan hiljaa, jopa kävellä niin hiljaa ettei askeleitani kuule kukaan.

Sisäinen maailmani on yhtä kaaosta enkä siksi luota enää itseeni. En välitä enää ajatuksistani tai muuten varmasti sekoaisin. Tuntuu, että joku ohjailee mua tiettyyn suuntaan toimimaan jollain tietyllä tavalla jotta hänen/heidän suunnitelmansa onnistuisi. Hän/ne Haluavat tietää miten reagoin ja missä vaiheessa psyykeeni pettää ja joudun sairaalaan tai tapan itseni. - suunnitelma joko onnistuu tai epäonnistuu riippuen siitä mitä suunnitelmaltaan tahtoo ja kuinka hyvin ovat onnistuneet ennustamaan reaktioni. Psyk-ologit/-iatrit on osa tätä projektia. (tavallaan ku se yks elokuva)

En anna kenenkää viedä mua pöpilään. Olen välittämättä asioista, en kuuntele ajatuksiani. En anna niiden voittaa. Mut myös kasvatettiin niin, ettei ihan kaikesta saa eikä voi puhua, tässä siitä on nyt hyötyä.

 

Noniin. Se siitä. Kaikki tää mitä kirjotan, varmasti "kuullostaa" jonkun mielestä ihan absurdilta ja sekopäisen kirjoitukselta. Ehkä se onkin, mut minkäs sitä ihminen ajatuksilleen voi. Ajatella ja tuntea saa ja voi vaikka ja mitä, uskoa saa vaikka ja mihin. Jos mun ajatukset, tuntemukset ja uskomukset tekee musta sekopään - so be it.

Ihmiset loukkaantuvat, huolestuvat ja vierastavat avarakatseisuutta. Ehkä sekoamisen pelosta?

 

 

Tänää ollu taas ihan paska päivä...  Mieliala 1-10 asteikolla:  -115.

Mikään ei kiinnosta.. Tajuan ehkä päivä päivältä enemmän ja enemmän tulevaisuuteni olevan tylsä lääkkeiden ja sohvan kanssa... Ei kiinnosta... Ei huvita... En halua elää niin. En itseasiassa ole ihan varma haluanko elää enää ollenkaan...